Teksti tulostettavaksi Word-versiona (4 x A4)

 

Manolito - Ounasjokivarsi
Käsikirjoitus

Vapaana virtaa Ounasjoki, Lapin viimeinen kahlitsematon iso vesiväylä, joka Enontekiöltä tunturien juurilta luikertelee kohti etelää ja ikiaikaisessa kauppapaikassa Rovaniemellä yhtyy Kemijokeen.
Vapaita ovat ihmiset varrella joen, Euroopan viimeiset alkuperäiset känsäkourat, jotka keskellä muutoksen paineita sinnittelevät arkista elämäänsä miten kykenevät. Täällä uskotaan noitiin ja menninkäisiin, tietäjiin ja shamaaneihin. Täällä avautuvat laajat selkoset ja karhut kopistelevat kylien nurkissa.
Täällä taivaskin kaartuu eri tavalla kuin etelässä, missä yö ja päivä humahtaa hetkessä; täällä kaamoksen keskelläkin valo viipyy pitkään taivaanrannalla ennen kuin viimeinen valonsäde pakenee kulkijaa maan kamaran taa ja koko kosmos tuntuu kaatuvan ylitse. Täällä ihminen tuntee olevansa lähellä luontoa ja osana jotain ikuista kiertoa, joka on paljon enemmän kuin ihmisen osa yhdellä avaruuden kiertolaisista.
Mutta turisimi on tallaamassa alkuperäisen elämän alleen. Turistit vain pyyhältävät kyläkrouvin ohitse kohti pohjoisen hiihtokeskuksia. Rovaniemellä ollaan jo niin markkinahenkisiä että äkkiseltään ei tiedä missä maassa oikein ollaan. Venäläiset lomailijat ja ostosmatkalaiset jonottavat innolla McDonald´s -hampurilaisia. Kauppa käy ja kiirettä pitää. Vieraan tarpeita tyydytetään sen kummemmin kyselemättä mitä ihmisiä oikein ollaan. Ihmistä mitataan rahalla, eikä oikein paljon muulla.

Noin kolme poron kusemaa eli 23 kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen uinuu kyläpahanen nimeltä Sinettä. Ounasjoki virtaa verkkaisesti kylän sivuitse. Kylä on oikeastaan vain Kittilään, Ivaloon ja Pelloon vievien valtateiden risteyksessä joen varrella hujan hajan siroteltuja taloja. Aivan teiden risteyksessä kyhnöttää pieni kyläkrouvi Eväspirtti. Se on kylän keuhkot, missä tavataan ja turistaan, juhlitaan ja pidetään hauskaa.
Mistä Rovaniemellä ei ole tietoakaan, täällä Sinetässä sen voi vielä kohdata, alkuperäisen elämän, maasta, metsästä ja joesta revityn elinkeinon. Täällä ei olla turhan nirsoja eikä turhan tärkeitä. Kyläläisten yhteen kuuluvaisuuden tunne on vahva. Kaikki ovat tuttavia keskenään. Koko kylä on kuin samaa perhettä, samaa sukua, jota sama kohtalo sitoo.
Täältä lähdetään ja kaivataan pois, mutta usein myös palataan. Vahva on veto kotiselkosille. Joku hakee tarpeilleen tyydytystä etelän asutuskeskuksissa, joku on muuttanut Ruotsiin leveämmän leivän perässä, joku on lähtenyt ison valtameren taakse Floridaan asti, mutta kun Ounasjoki kesän kynnyksellä vapautuu jään kahleista, kyläläisten elämä muuttuu ja riehaantuu - ja muualle muuttaneita alkaa palata kesän viettoon kotikonnuilleen.
Kyläkrouvi on kirjavan elämisen keskus. Kaikki sen kautta kulkevat jossain vaiheessa ja jollain asioilla. Kaamosaikaankin, kun luonto kerää voimia lumen alla ja joen varren maisemat huokuvat syvää rauhaa ja harmoniaa, tunnelma krouvissa on riehakas viikonloppuisin. Karaokeilta.
Krouviin kerääntyy ihmisiä muutaman kymmenen kilometrin säteeltä. Karaokeillan laulutkin ovat erilaisia kuin etelässä. Täällä on eri meno, eri tavat, eri kulttuuri. Suosikkeina soivat viikonloppu toisensa jälkeen Viimeinen kevät, Kotiseutuni Peräpohjolassa, Liian suuri City. Mutta soi täällä toki samojakin lauluja kuin etelän kapakoissa. Naisten suuri suosikki on Andre, haikea kaipailu, sekä tietysti iki-ihana Paratiisi, joka on valloittanut karaokeillat maan joka kolkassa.

Erilaisia ovat ihmiset, jotka viikonloppuisin karaokeiltaan hakeutuvat rentoutumaan viikon rasituksilta, erilaisia ovat heidän tarinansa, mutta samaa on heissä se että he ovat henkeen ja vereen jokivartelaisia.
Eväspirtin omistaja on alkuaan toispaikkakuntalainen. Helsingin Herttoniemestä kotoisin oleva Arto Ruonela tekee pitkää päivää. Hän tuntee kylän ja kyläläisten asiat, aivan kuten kyläkauppias Taisto Pekkala, jolla on asiakkaista satojen kilomterien säteellä Pelloa ja Inaria myöten.
Kaikkien tuntemaa kuollutta miestä muistelevat jokivartelaiset ja samalla he kertovat omaa tarinaansa.
Muutama vuosi sitten talven ensimmäisinä pakkaspäivinä Manolito eli Heikkurin Pekka löydettiin kuolleena kyläkrouvin läheltä ojan pohjalta. Naama oli sen näköinen, että kompastuessa on vaikea saada sellaisia ruhjeita eri puolille, verta oli huuruisessa maassa, poliisit tulivat kuten kuuluu ja oikeuslääkäri päätyi siihen, että kyseessä oli alkoholin aiheuttama tapaturmainen kuolema. Mutta oliko niin? Pari viikkoa ennen kuolemaansa Manolito oli kavereilleen uskoutunut, että hän pelkää erästä miestä, hän taitaa siirtyä taivaallisiin lentojoukkoihin lähiaikoina.

Millainen mies oli Heikkurin Pekka, kyläjuoppo, kortistojen ja rakennustyömaiden heittopussi, sekatyömies, joka koko ikänsä oli jokivarressa asunut, kotitalostaan ei kovinkaan montaa kilometriä elämänsä aikana erkaantunut.
Nuorempana Manolito haaveili kirjapainotyöntekijän urasta. Tämä haave ja tavoite vei hänet Rovaniemelle asti, mistä oppipojan paikka Lapin kansan kirjapainossa järjestyi. Haave joutui koetukselle työpaikan siivouskomerossa, joka hänelle osoitettiin asunnoksi.
Rovaniemeä pitemmälle Manolito ei koskaan päässyt - ja sekin oli hänelle liian kaukana. Kaksi vuotta kesti oppipojan ura kirjapainossa.. Ei hän ehtinyt edes valmistua täysin oppineeksi ammattimieheksi.
Hän oli vähään tyytyväinen mies, mutta siivouskomero asuntona oli liikaa hänenkin arvolleen. Työmatkat samaa yksitoikkoista tietä edestakaisin varhain aamuin ja myöhään illoin alkoivat tuntua puuduttavalta. Pitkät valoisat kesät oli helpompi kestää, mutta pitkä kaamosaika alkoi tuntua kammottavalta. Manolito ei päivänvaloa nähnytkään. Elämä oli yhtämittaista yötä - ja siinä välillä tiukkaa työtä. Vakituinen työ, kellokortti, selan takana kyyläävä työnjohtaja ja tilipussi ei ollut häntä varten. Niin hän palasi kotikyläänsä ja ryhtyi vapaan ammattin harjoittajaksi eli käsityöläiseksi, sekatyömieheksi.
Oliko Manolitolla naisjuttuja? Niistä ei oikein tiedetä. Tuskin mies tuohon ikään on päässyt ilman että jotain sähellystä on ollut, mutta yksin elävänä poikamiehenä hänet tunnetaan. Välillä hänellä oli tiukkaakin. Kerran hän tokaisi kyläkrouvissa "Elää sitä ihminen liikoja näkkileivillä ja sokeriveellä toimeen pari viikkoa." Kerjäämään Manolito ei suostunut.

Olutrekan kyydissä palaa kotiseudulleen kylän suuri poika Jyrki, ammattinyrkkeilijänä Euroopan huipulle noussut poromiehen poika. Jykän uraa etelän kehissä on seurattu herpaantumattomalla mielenkiinnolla. Kun Jykä astuu kyläkrouviiin, se on aina tapaus. Tällä kertaa hän on vesiselvä - ja se on jotain erikoista - sillä on jo totuttu siihen, että kun Jykä tulee lomailemaan kotiseudulleen, hän on kovasti viihteellä.
Ahdistavana on Jykä kokenut kotiseutunsa, varsinkin kaamosaikaan, jolloin ei tuntunut olevan paikkaa minne mennä. Kun poromies -isä vei pojan Rovaniemelle nyrkkeilyseuran harjoituksiin, se ratkaisi hänen tulevien päiviensä kulun. Mummon autotalliin poika rakensi oman salin. Elämä oli siitä lähtien pyhitetty vain nyrkkeilylle. Nyrkkeily antoi elämälle sen sisällön, mikä aikaisemmin tuntui puuttuvan. Poika pääsi matkustamaan, kilpailumatkat olivat jännittäviä, hän oli lahjakas ja hyvä, ja tuntui hyvältä olla kehuttuna ja katseiden keskipisteessä.
Kotona etelässä vaimo pitää tiukkaa järjestystä, lapsia on tullut kolme, rahat elämiseen revitään mistä saadaan. Välillä ollan kassalinjalla, välillä töitä paiskitaan sen mitä kyetään. Jykä on mukana rakennusporukoissa, talvisin tulee tuntuvaa lisäliksaa siitä kun hän keikkuu kattojen rajassa lunta luoden Helsingissä.
Kun Jykä tarttuu mikrofoniin ja laulaa suosikkibiisiään Rauli Badding Somerjoen Paratiisia, Manolito hivuttautuu hänen kylkeensä silmät sirrillään.
Nämä sanat ovat tuttua tutumpia karaokebaareissa ympäri maan "Kun mä sinut kohtasin, oli ilta ihanin/ linnut lauloi ja kimmelsi taivaan kuu/ Sinä sanoit menkäämme, maalle meidän landelle/ Mietin nyt juttu tää onnistuu/ Perille kun saavuttiin, kukat kukki tuoksui niin/ Meri vaahtosi kuin olut kuohuaa/ Heti rantaan kuljettiin ja kuteet riisuttiin/ Oli tunnelma niin huumaavaa ... "

Kun varhaisina aamun tunteina karaokeilta Eväspirtissä päättyy, ensimmäinen postiauto paahtaa jo kohti pohjoista Ounasjoen vartta myötäilevää tietä.
Väki hajaantuu omille tahoilleen, yksin ja kaksin. Manolito on yksin. Hän astelee kohti urheilukentän takana oleva kunnan rivitaloasuntoa.
Miten Manolito päivänäsä päätti, se on arvoitus, joka kylällä laukaisi liikkelle hurjia huhuja. Tiedetään, että Manolito tiesi kohta kuolevansa, tiedetään, että hän pelkäsi erästä miestä, ja mutta kun maanantaiaamuna hänet lydetään kyläkrouvin kyljestä ojan pohjalta verisspäin ja naama ruheilla, hän on kuin Raatteen tien vainaja. Musta möykky, josta elämä on kaionnut.
Yhä uusina tulkintoina soi Paratiisi Eväspirtin karaokeilloissa. Niin pääsi Manolito omaan paratiisiinsa, sillä mies joka eläissään ei ole kenellekään pahaa tehnyt, ei voi päätyä helvettiin. Tähtenä tuikkii Manolito Sinetän kylän huikaisevalla yötaivaalla.